Minäkin olen libertaari, mutta miksi?

Liberalismi on saanut viime aikoina melko hyvin näkyvyyttä mediassa. Aleksi-Erik Tolvanen avaa blogissaan ansiokkaasti libertaarille tyypillistä tavoitetta valtion supistamisesta minimiin. Monelle nuo päämäärät tuntuvat täysin käsittämättömiltä, joten koetan nyt hieman avata sitä, miksi itse olen liukunut Tolvasen linjoille.

Yleensä liberaaliksi päädytään joko moraalifilosofian kautta, tai talousliberalismin johdattelemana. Minulla kyseessä on tuo jälkimmäinen tie, sillä olen aina ollut hyvin kiinnostunut talousasioista.

Summattuna uskon, että hyvinvointivaltio ei ole pidemmällä tähtäimellä kestävä yhteiskuntamalli. Se on jatkuvassa noidankehässä, joka päättyy lopulta väistämättä sosiaalivaltion romahtamiseen jättäen samalla kaikki ne puille paljaille, joita sen avulla alun perin yritettiin auttaa.

Tietysti julkisella sektorilla on kaikki sosialismista tutut ongelmat. Kannustimia toiminnan tehostamiseen ei ole, vaan ne ovat pikemminkin päinvastaisia. Parastaan ei kannata yrittää, sillä siitä ei ole luvassa palkintoa, vaan korkeintaan rangaistuksena pienempi budjetti seuraavalle vuodelle. Toinen tärkeä huomio on hintamekanismin puuttuminen, joka johtaa siihen, ettei julkisen sektorin toimintojen tärkeyttä ja mielekkyyttä ole mahdollista arvioida ja verrata toisiinsa. Suomeksi sanottuna kenelläkään ei ole hajuakaan, mitä minkäkin valtion toiminnon tulisi maksaa ja ovatko ne edes loppujenlopuksi kovinkaan välttämättömiä.

Mutta tuohonkin voi vielä sanoa, että korjataan se! Etsitään se sopiva tasapaino, jossa julkisen sektorin toiminnot ja markkinatalous ovat tasapainossa. Potkitaan turhat byrokraatit pois, uudistetaan, fiksataan turhat säätelyt pois ja laitetaan homma pelaamaan. Näin ajattelevat vaikkapa Kokoomuksen rivijäsenet. Ikävä kyllä tuo ei ole mahdollista.

Uskoni hyvinvointivaltion korjaamisen mahdollisuuteen romutti tutustuminen Julkisen valinnan teoriaan, jonka mukaan keskitetyt eturyhmät voittavat politiikassa laajalle hajautuneen yleisen edun. Teorian ymmärtää parhaiten esimerkin avulla: Yrityksen kannattaa käyttää vaikka miljoona euroa lobatakseen valtiolta 10 miljoonaa euroa tukirahaa. Sen sijaan, tavallisen suomalaisen kohdalla menetys on vain 2 euroa. Kuka jaksaa nousta barrikadeille kahden euron takia?

Julkisen valinnan teoria toimii myös päivänpolitiikassa. Poliitikko toimii rationaalisesti toteuttaessaan siltarumpupolitiikkaa, jolla hän varmistaa uudelleenvalintansa seuraavissa vaaleissa. Hänelle voi olla täysin fiksua palkita puoluetoveri hyväpalkkaisella, mutta täysin turhalla pestillä valtionyhtiöstä, sillä silloin häntä todennäköisemmin odottaa vastaava etuus, kun oma ura politiikassa kääntyy ehtoopuolelle.

Valtion tärkeä rooli on sotkenut myös markkinoiden toiminnan. Koska poliitikkojen avulla on saavutettavissa suuria kilpailuetuja tukiaisten ja itseä hyödyttävän säätelyn muodossa, on markkinoilla pärjätäkseen pakko turvautua hyväveliverkostoihin ja päättäjien lobbaamiseen. Tätä vasemmistolaiset virheellisesti kutsuvat kapitalismiksi, vaikka kyseessä on sosialismille tyypillinen korporatisimi, jossa päättäjät ja korporaatiot ovat tiukassa yhteistyössä yleistä etua vastaan.

Demokraattinen prosessi ei tuota kaikille hyödyllisiä vaan tiettyjä intressiryhmiä hyödyttäviä päätöksiä, jossa hyödyt saavutetaan yleisen edun vastaisesti veronmaksajien rahoilla. Vaikka onnistuisimmekin muodostamaan vilpittömän uudistusryhmittymän ja saavuttaisimme hyviä tuloksia jossain asiassa, tekisivät eturyhmien lobbarit hiljaista työtään muualla. Jokaista askelta eteenpäin otetaan kymmenen askelta taaksepäin.

Kun näitä huonoja päätöksiä kasautuu ajan mittaan tarpeeksi paljon, alkaa sosiaalivaltion tuhlaus olla jo niin suurta, että sen on pakko alkaa tinkiä niistä sille alun perin asetetuista ydintehtävistä. Tätä vaihetta saamme todistaa juuri tällä hetkellä, kun vanhuksille ei riitä hoitajia, armeijaa ajetaan alas ja poliiseilta leikataan määrärahoja.

Myös empiria tukee näitä havaintoja. Suurin piirtein kaikki länsimaiset sekataloudet ovat ongelmissa. Jopa Suomi, jonka kansa lienee yksi maailman rehellisimmistä ja veronsa kuuliaisimmin maksavista, velkaantuu täysin holtittomasti. Kreikkalaiset ja espanjalaiset taas näyttävät esimerkkiä siitä, kuinka saavutetuista eduista ei suostuta tinkimään edes siinä vaiheessa, kun kaikki on vaarassa romahtaa.

Toivottavasti tämä kirjoitus avaa hieman sitä ajattelua, jonka vuoksi liberaali kannattaa tiukasti perustuslailla rajoitettua valtiota, tai jopa vielä vapaampaa yhteiskuntamallia. Ajattelumme ei kumpua köyhien kyykyttämisestä, vaan oikeastaan juuri päinvastaisesta. Kun Kreikan lainahanat lyödään kiinni, niin kyllä ne valtion kyljessä pulskistuneet pärjäävät. Köyhistä sen sijaan en ole niin varma.