Miksi poliittinen prosessi epäonnistuu niin usein?

Kaikille lienee tuttu Adam Smithin kapitalismissa vaikuttava ”näkymätön käsi”, jossa omaa etuaan tavoittelevat ihmiset tulevat tahattomasti auttaneeksi muita ihmisiä. Kirjassaan Vapaus valita Milton Friedman puhuu politiikan näkymättömästä kädestä. Tämä käsi toimii päinvastaiseen suuntaan kuin Smithin. Poliittisessa prosessissa hyvää tarkoittava ihminen tulee usein ajaneeksi pienten eturyhmien asiaa, vaikkei se hänen alkuperäinen tarkoitus ollutkaan.

Friedmanin mukaan politiikassa pienten ryhmien intressit voittavat aina laajalle levinneet intressit. Tätä voi havainnollistaa esimerkillä. Jos yritys onnistuu hankkimaan itselleen valtiolta 10 miljoonan tukirahan, voi siitä olla yritykselle suurta hyötyä. Heidän saattaa olla kannattavaa käyttää miljoona euroa suotuisan päätöksen varmistamiseen. 10 miljoonaa ei kuitenkaan tee veronmaksajaa kohden kuin kaksi euroa. Kuka meistä jaksaa lähteä protestoimaan kahden euron menetyksen takia? Kuinka moni jättää äänestämättä edustajaa, joka puoltaa tukirahan maksamista?

Aina tilanne ei ole edes noin läpinäkyvä. Joskus haluttu päätös voi olla vaikka tuontitulli ulkomaiselta kilpailulta suojautumiseen. Me kuluttajina emme välttämättä edes tiedä, että joudumme moisen takia maksamaan ylihintaa kaupasta ostetuista tuotteista.

Omaa etuaan ajavat tahot verhoilevat esityksensä hyvää tarkoittavan retoriikan avulla, sillä avoimen itsekkäät vaatimukset harvoin menevät läpi. Puhutaan epäterveestä kilpailusta, työpaikkojen turvaamisesta ja yleisestä edusta. Kansanedustajien on mahdoton perehtyä jokaiseen asiaan mistä he joutuvat äänestämään niin hyvin, että ymmärtäisivät asioiden todellisen laidan.

Yrityksille on tullut menestyksen kannalta elintärkeää siitä, että he pystyvät vaikuttamaan poliitikkoihin ja byrokraatteihin. Washingtonissa arvioidaan olevan 25 000 ammattilobbaria ja EU-parlamentissakin 13 000. Lobbaus on niin tärkeää, että se imee suuren osan ikäluokkien lahjakkaimmista ihmisistä, jotka voisivat toisaalla tehdä yhteiskunnan kannalta merkittäviä asioita.

Friedmanin mukaan tämä pienryhmien etua suosiva mekanismi on sisäänrakennettu ominaisuus poliittisessa prosessissa. Kovin moni kuvittelee, että asiat saadaan taas hyvälle mallille uudistamalla, tekemällä lisää sääntöjä jotka estävät vilunkipelin. Albert Einstein sanoi aikanaan: ”Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne”.

Uudistajat muodostavat liittouman hyvää tarkoittavien ihmisten ja asiaan liittyvien eturyhmien kesken. Liittouma saa taivuteltua eduskunnan puolelleen säätämään lakia asiasta, jonka jälkeen uudistajat kokevat saavuttaneensa suuren voiton. Tämän jälkeen alkaa hiljainen prosessi, jossa eturyhmät alkavat ujuttaa omaa etuaan lainsäädäntöön. Sen jatkuttua tarpeeksi pitkään lain vaikutukset voivat olla päinvastaisia alkuperäisiin tavoitteisiin nähden. Sen sijaan, että vaadittaisiin vanhojen lakien purkamista, halutaankin lisää säätelyä. Muodostetaan uusi uudistajien joukko, jotka lähtevät ajamaan uutta lakia ja noidankehä on valmis.

Tämän ongelman ratkaisu on erittäin vaikeaa. Kun hallinto on johonkin asiaan sotkeutunut, sitä ei sieltä helpolla saa pois. Poliitikon on vaikea tunnustaa, että voisi olla parasta, kun hän lopettaisi hyvää tarkoittava toimintansa ja antaisi markkinoiden toimia vapaasti. Hänen on vaikea tunnustaa, että hän on enemmänkin osa ongelmaa kuin ratkaisua.

Meillä pitäisi olla perustuslaki, joka estäisi hallintoa sotkeutumasta markkinoiden toimintaan tukien, tullien tai vastaavien avulla. Mitä rajatumpia hallinnon toimet olisivat, sen pienempi olisi todennäköisyys, että omaa etuaan ajavat tahot pääsisivät käyttämään sitä hyväkseen.