Kun Suomea oltiin liittämässä euroon 2000-luvun
alkupuolella, en seurannut vielä talousasioita kovinkaan aktiivisesti. Olin liittymisen
puolella lähinnä siksi, että fiksuina pitämäni suomalaiset kannattivat sitä. Tutustuin
kyllä muutaman eurokriitikon sanomaan, mutta ne eivät vakuuttaneet. Palstatilaa
saivat lähinnä Paavo Väyrysen
tyyppiset hahmot, joiden sanomista en muutenkaan ota kovin vakavasti.
Eurosta on sen lyhyen historian aikana hyötynyt epäilyttävän
paljon yksi valtio, nimittäin Saksa. Kun Euroa otettiin käyttöön vuonna 2001,
oli Saksan vaihtotase hieman negatiivinen, tarkoittaen sitä, että Saksaan
tuotiin enemmän tavaroita ulkomailta verrattuna
siihen, kuinka paljon Saksa itse vei tuotteita ulkomaille. Kun siirryttiin
yhteisvaluutta euroon, nousi Saksan vienti raketin lailla. Jos yhden maan kauppatase
on positiivinen, on pakko löytyä maita joiden tase on saman summan verran
negatiivinen.
Jos olisin ollut äänestysikäinen vuoden 1994 EU-vaaleissa,
olisin varmasti äänestänyt kyllä. Olen suhtautunut aina unioniin varovaisen
positiivisesti, mutta nyt oikeastaan vasta viime aikoina olen kääntänyt kantani
vahvan kriittiseksi. Eikä syypää ole yksistään Kreikan kriisi, vaikka se
antoikin minulle sysäyksen tutustua aiheeseen tarkemmin.
EU on historiansa suurimman kriisin edessä ja moni tuntuu
olevan valmis hajottamaan koko yhteisön. On syytä kerrata, mikä on EU:n idea ja
miksi se vielä on taistelemisen arvoinen.
Kreikan velkaongelmaa yritetään hoitaa nyt suurin piirtein
näin:
Lainataan kreikalle
rahaa niin kauan, kunhan kreikka saa budjettinsa alijäämän kurottua umpeen. Se
tarkoittaa nopeita säästötoimia, harmaan talouden kitkemistä, palkkojen
alennusta ja muuta kovin epämukavaa. Sitten Kreikka aloittaa velkojen pitkän ja
hartaan takaisinmaksun.