Kirjoitin edellisessä osassa suhteellisen edun
periaatteesta. Se kannattaa lukaista ensin pohjalle, mutta sen perusajatus on
se, että meidän kannattaa aina ostaa sieltä mistä saamme halvimmalla ja
keskittyä itse tekemään sitä missä olemme parhaita.
Mutta mitä jos toinen valtio ei pelaakaan samoilla
säännöillä, eikä suostu ottamaan tavaroitamme vastaan, vaan pyrkii tekemään
itse myös ne? Lähestytään tilannetta yksinkertaistetun rautalankamallin avulla.
Modernin taloustieteen katsotaan syntyneen Adam Smithin julkaistua kuuluisan
teoksensa Kansojen varallisuus.
Toinen merkittävä henkilö oli brittiläinen taloustieteilijä David Ricardo, joka tunnetaan
erityisesti hänen kehittämästään suhteellisen
edun periaatteesta. Tämän ajatuksen sisäistäminen on tärkeää, jotta voidaan
ymmärtää, miksi kansainvälinen vapaakauppa on ylivoimainen periaate protektionistiseen
oman teollisuuden suojelemiseen nähden.
Jos olisin ollut äänestysikäinen vuoden 1994 EU-vaaleissa,
olisin varmasti äänestänyt kyllä. Olen suhtautunut aina unioniin varovaisen
positiivisesti, mutta nyt oikeastaan vasta viime aikoina olen kääntänyt kantani
vahvan kriittiseksi. Eikä syypää ole yksistään Kreikan kriisi, vaikka se
antoikin minulle sysäyksen tutustua aiheeseen tarkemmin.
The Time-lehti valitsi vuoden henkilöksi Occupy Wall Street
liikkeen ja kaikki arabimaailman kansannousuihin osallistuneet henkilöt. Käsittelen
tässä kuitenkin nyt vain tuota ensiksi mainittua.
Occupy Wall Steet liike on antikapitalistinen liike, joka
vastustaa talouden valtaa ihmisten yli. Liikkeen sisällä on paljon erilaisia mielipiteitä,
mutta suurimmaksi osaksi se on vasemmistolaista porukkaa, joka haluaisi lisätä
sääntelyä, tulontasausta ja protektionismia.