Kirjoitin edellisessä osassa suhteellisen edun
periaatteesta. Se kannattaa lukaista ensin pohjalle, mutta sen perusajatus on
se, että meidän kannattaa aina ostaa sieltä mistä saamme halvimmalla ja
keskittyä itse tekemään sitä missä olemme parhaita.
Mutta mitä jos toinen valtio ei pelaakaan samoilla
säännöillä, eikä suostu ottamaan tavaroitamme vastaan, vaan pyrkii tekemään
itse myös ne? Lähestytään tilannetta yksinkertaistetun rautalankamallin avulla.
Modernin taloustieteen katsotaan syntyneen Adam Smithin julkaistua kuuluisan
teoksensa Kansojen varallisuus.
Toinen merkittävä henkilö oli brittiläinen taloustieteilijä David Ricardo, joka tunnetaan
erityisesti hänen kehittämästään suhteellisen
edun periaatteesta. Tämän ajatuksen sisäistäminen on tärkeää, jotta voidaan
ymmärtää, miksi kansainvälinen vapaakauppa on ylivoimainen periaate protektionistiseen
oman teollisuuden suojelemiseen nähden.
Jos olisin ollut äänestysikäinen vuoden 1994 EU-vaaleissa,
olisin varmasti äänestänyt kyllä. Olen suhtautunut aina unioniin varovaisen
positiivisesti, mutta nyt oikeastaan vasta viime aikoina olen kääntänyt kantani
vahvan kriittiseksi. Eikä syypää ole yksistään Kreikan kriisi, vaikka se
antoikin minulle sysäyksen tutustua aiheeseen tarkemmin.
Reilun kaupan periaate tuntuu ensi kuulemalta kovin hyvältä.
Siinä viljelijöille luvataan kohtuullinen korvaus tuotteistaan, niin että
kaikki, jopa köyhät banaaneja poimivat pystyvät tulemaan toimeen. Kuitenkin
kaikille, jotka ymmärtävät markkinatalouden perusperiaatteet, pitäisi
hälytyskellojen alkaa soida. Pitäisihän kilpailun ajaa hinnat automaattisesti
reilulle tasolle?